Muru  lähti taas lasten kanssa landelle. Mun pää ei kestä vaihtuvia olosuhteita. Vietin vapaaherrattaren elämää, kunnes tuli  karmaiseva puhelu. ”Moi, minä täällä, vauvaa pisti ampiainen”. Eka reaktio oli paniikki. Noin 30 sekunnin kuluttua sain mainittua kyypakkauksen hoitolaukussa. Siihen muru tokaisi tyynesi:  ”sen mä oon jo antanut ja soitin myös hätäkeskuksesta neuvoja”.  Muru tuntee mut niin läpikotaisin. Jos se olisi ekana soittanut mulle, olisin saanut jengin joukkohysteriaan, eikä kyypakkauksen tabletin liuottaminen maitoon olisi ehkä sujunut niin kätevästi.

Mä sain slaagin. Podin huonoa omaatuntoa siitä, etten ollut lähtenyt mukaan. Koin, että pistos oli kosto minulle. Elämä halusi rangaista äitiä, joka nauttii hetken yksinäisyydestä. Koko poppoo lähti sitten tulemaan kotia kohti ja seuraavan yön vahtasin vauvelia, ettei se saa mitään allergista reaktiota. Kertasin netistä vielä vauvan elvytysohjeetkin, kaiken varalta.