Pesukone hurisee ja vintiö vetelee hirsiä. Nyt on äidin "omaa aikaa", joten linnoittauduin läppärin kanssa sohvan nurkaan. Evästä on mukana tietenkin, ettei nälkä pääse yllättämään.

Oma aika loppuu keväällä, kun kodin täyttää jatkuva vauvan kitinä. Senpä takia yritän nyt tankata itseeni energiaa ja ladata akkuja. Hirvittää, sillä tiedän elämäni vaikeimman ajan alkavan kohta uusintana. Onneksi pelaajat ovat vaihtuneet ja pelin henki ymmärretty, joten ehkä suoriudumme tästä koitoksesta kunnialla. Eihän se ole kamalaa kuin noin puolitoista vuotta. Sen jälkeen vauva toivottavasti jo nukkuu yöt, osaa osoittaa tarpeensa sekä ilmaista mihin sattuu. Kuunnellessani onnellisesti makkarissa tuhisevaa nelivuotiasta, tiedän sen olevan vaivan arvoista.

Sektion tekevä lääkäri on toivottavasti hommansa osaava seniori. Jos jotain menee vinoon ja kohtuni joudutaan poistamaan, tulen olemaan erittäin katkera. Vammaisena naisena minulla ei ole Suomessa adoptio-oikeutta, jolloin haaveeni kolmannesta lapsesta romuttuisi. Se olisi tosi sääli. Toisaalta, pitäisi olla kiitollinen siitä mitä on jo saanut, mutta saahan sitä ihminen haaveilla, vai mitä?

Osteogenesis Imperfecta-vauveliin olemme varautuneet ja välineet sekä hankinnat on mietitty sen mukaisesti. Lastenhuoneen lattian pinnoitus on mietintämyssyssä ja kiikkerät hoitopöydät/ ammetelineet jätämme suosiolla pois laskuista. Yritämme elää pehmustetussa huoneessa. Tukevat, kaatumattomat, turvavyölliset sekä himputin pieneen hissiin mahtuvat vaunut tuotttavat vielä päänvaivaa.

Murua hymyilytti tänään törmätessään minuun. Hiihtelin touhuissani tiukassa äitiyspaidassa, jonka vatsan kohdalla on punaisella teksti: Handle with care, FRAGILE, thank you.