Nyt ne ovat täällä. Raskauden yksi inhottavimmista asioista. Raskausarvet! Ne ilmestyivät kuin tyhjästä ja piirittivät koko ylvään kumpuni täydellisesti. Vaapuin toissailtana supistusten kourissa sohvalle ja pitelin mahaani. Äkkiä tunsin sormieni alla juovia ja uurteita. Sain slaagin, enkä kyennyt liikkumaan hetkeen. Arvasin täysin mistä nyt on kyse. Kiljahdin minimiehen apuun ja hän toimitti sohvalle suuren käsipeilin. Hetken arvottuani ojensin peilin kohti mahaani ja kiljahdin. Vintiö tiedusteli: "aiotko sä nyt äiti meikata sun mahaa kun tarttet peilin sinne?". Hän tietää, että suuren vaaleanpunaisen peilin kanssa ei tehdä muuta kuin suditaan väriä naamaan. "Juu-u, kohta mun varmaan täytyy", sain sanottua ja minimies jatkoi leikkejään tokaisten vaan "Ai".

Kauhuissani kipitin kylpyhuoneeseen. Lähetin murulle tekstarin, jossa kerroin, etten enää ikinä kävele kotona ilman vaatteita. Murulainen on jo paatunut pöljiin juttuihini, eikä vaivautunut edes vastaamaan. Kaivauduin syvälle kosmetiikka-kaivokseeni. Pengoin, kaivoin ja yritin tihrustella etiketeissä juoksevia sanoja. Lopulta löysin jotain, joka saattaisi auttaa edes korvieni väliä. Locobase -repair! Repair kuulosti juhlavalta lupaukselta ja levitin sitä paksut kerrokset vatsani alueelle, siis sine minne käteni enää ylettävät.

Eihän niitä halvatun rantuja pois saa, tiedän. Senpä takia olenkin nyt hiippaillut kotona täysissä pukineissa kaiken aikaa. Pojat varmaan ihmettelevät miksi entinen nudisti vaihtaa asuaan vasta pimeässä, asunnon hiljennyttyä. Toisaalta, tuskinpa nuo edes huomaisivat vaikka lyllertäisin tiikeriksi pukeutuneena. Nythän en tarvitsisi kuin korvat ja hännän! Murina ja kirkkaanvärinen raidoitushan ovat jo omasta takaa valmiina.