Kamala tauti iski jo kuudetta kertaa tänä vuonna. Neljä vatsan sekoittavaa antibioottikuuria on urheasti nieleskelty alas kurkusta. Voimat ovat ihan lopussa, yrittäessäni taistella poissaoloja vastaan. En halua antaa periksi ja sehän vasta altistaakin näille ihanille jälkitaudeille. Sängyssä en pysy kirveelläkään, sitäpaitsi kuinka sellainen yksinhuoltajalta onnistuisi? Blondin on kuitenkin noustava aikaisin ja pyöräytettävä tämä oravanpyörä jokainen päivä, oli kipeä tai ei.
Näinhän se meni viimeksikin aloittaessani uudessa työpaikassa. Ensimmäisen vuoden sairastin koko ajan ja sitten olin seuraavat neljä vuotta terve, vaikka ympärilläni virukset ja bakteerit kaatoivat porukkaa kuin heinää. Sain tuosta ominaisuudestani kunnioitettavan arvonimen "osaston mätävastaava". Mikään määrä märkää tai muutakaan limaeritettä ei saanut minua järkyttymään. Päinvastoin, jokainen klimppi oli uusi saalis ja haaste! Muistin aina innoissani ilahduttaa työtovereitani kahvihuoneessa, kuvailemalla pikkutarkasti minkälaista mönjää olin kaarimaljaani sillä kertaa kopannut. Kolme vuotta kotona ilman basilleja on nyt tehnyt tehtävänsä.
Liika hygienia ja kodin rajoittunut bakteerikanta on pilannut rautaisen vastustuskykyni. Nyt vaan niiskutan ja kuumeilen, tietäen että puolen vuoden kuluttua yksikään normivirus ei ihollani kauaa jyllää. Juoksevat pakoon hädissään huutaen, ihan niinkuin miehetkin elämässäni!