Olin unohtanut koko blogini, oops. Notkuin netissä muuten vaan ja seikkailin sosiaalisessa mediassa. Viime yönä joku oli kommentoinut kirjoituksiani ja siitäpä muistinkin taas tämän päiväkirjapuuhani.

Perheen pienin täyttää kohta 10 kuukautta ja isompi häiskä on siirtynyt vain osa-aikaiseksi päiväkodissa. Näiden tyyppien kanssa kun puuhailee koko päivän ja hoitaa siinä samalla tiskit, pyykit, kaupat ja ruuat, ei vaan aina muista omia harrastuksiaan.

Lastenklinikalla juostaan kaiken aikaa pikkuväen kanssa. Tälläkin viikolla meillä on sinne kaksi käyntiä. Harmi, ettei kyseiseen lafkaan saa kanta-asiakas korttia. Joka kerta, kun astumme ovesta sisään, tilini hypähtää lähes 30 euroa pakkasen puolelle. Ei voi mitään. Jotkut käyvät teatterissa -me käymme sairaalassa. Toisaalta, lähes samalta se tuntuu. Poika heittäytyi maanantaina erittäin teatraaliseksi klinikan aulassa ja minä jo hätäännyin. Hän kaatui selälleen penkkirivin päälle, puristeli vatsaansa ja voihki! Tirautti pari kyyneltäkin ja tuumasin, että taidetaan lähteä uutta lähetettä noutamaan.

Minimies valitti, kitisi ja käski minun soittaa Murulle. Tungin porukan taksiin ja pohdiskelin tutun kuljettajan kanssa, mitähän me nyt tehdään. Ajetaanko terveysasemalle vai Pikku Jättiin, jonne pääsee jonottamatta. Matkalla mölyisä potilaani ilmoitti, ettei pysty liikkumaan jollei saa ruokaa heti. Kuolemakin kuulemma uhkasi...No, kurvasimme pikaruokalan kautta ja ihme tapahtui. Lastenateriaan kuului lelu! Sen saatuaan, vatsakipu katosi välittömästi. Niinpä niin, olisihan se pitänyt arvata. Lahjakas pieni hovinarrini. Eipä tule tylsää tai tekemisen puutetta.