Ei meille, olkaa huoleti. Meillä ovulaatiot tulee ja menee. Maksamme niistä itsemme kipeiksi. Vartaloni pettää aina julmasti. Itkettää ja ottaa nupista, miksei mun kroppa tottele! Mutta ei auta jäädä vinkumaan. "Kylmästi vaan kyrvästä kiinni", kuten paras ystävättäreni aina neuvoo.

Viime yönä oli syntynyt murun siskolle iso tyttö. Nyt murulainen on myös eno, kaiken avo-isyyden ynnä muun lisäksi. Mulla syyhyää kädet, haluaisin mennä pientä ihmistä katsomaan. Kerroin murulle muistavani, kuinka lepäsin sairaalassa päivänvanhan vauvan kanssa. En todellakaan kaivannut ketään sänkyni viereen hillumaan. Olemme siis hienotunteisia, emmekä pukkaa paikalle kutsumatta. Ainakaan liian aikaisin.

Muistan yhä valokuvantarkasti näyn, jota en toivoisi kenellekään vasta-synnyttäneelle. Seisoin sängyn päässä, sektiohaava kiristäen. Alhainen hemoglobiini heikotti, mutta kiukku onneksi nosti verenpainetta. Ex-sukulaiset linnottivat koko sänkyni. Ex-anoppi miehineen ja lapsineen istuivat sairaala-vuoteellani ja kikottivat vauvalleni. Viis äidistä. Minä seisoin kun en tuoliakaan saanut. Tämä toistui pahimmillaan kaksi kertaa päivässä! Olin hulluuden partaalla ja kiehuin kiukusta.

Onneksi vauva alkoi kiljua ja nappasin sen kärryillä "imetyshuoneeseen". Olisivat mukaan tuleet, ellen olisi sähissyt kiukkuisia leijonaemon murinoitani. "Pysykää kaukana poikasestani tai muuten läsähtää!"