Kesäloma alkaa olla lopuillaan ja työstressi ilmoittelee itsestään, varsinkin öisin. Ovulaation aika oli ja meni, joten rauha on palannut tähänkin asuntoon. Emme tiedä varmuudella tapahtuiko mitään, mutta yritys oli kuitenkin melkoinen. Blogiani lukevat sukulaiset ovat kauhistelleet kirjoituksiani mutta, what the hell, tämä onkin minun päiväkirjani. Jos tekstini lukeminen ottaa koville, lyökää läppärit kiinni ja nauttikaa vaikka auringosta.

Aion nimittäin jatkaa samasta aiheesta, tihi-tihi! Naureskelin mielessäni muun muassa eilen, että mahtaa vintiö olla ihmeissään, kun Pikku Kakkosen alkaessa hänelle ei tuodakaan enää eteen kulhollista jäätelöä. Kriittisenä aikana (lääkärin laskujen mukaan) lahjoimme pojan katsomaan telkkaria puoli tuntia ilman aikuisia. Toki olimme koko ajan kuulolla mitä tapahtuu, joten ei lapsi suinkaan heitteillä ollut. Ovi oli auki.

Nauroin jo ääneen kun kuvittelin mitä murun, entisen iki-sinkun, mielessä on mahtanut liikkua. Eipä hän varmaankaan vuosi sitten istunut haaveilemassa pakollisista pikaisista, taustamusiikkina "Mio, Mao, Mio, Mao; lal-lal lal la laa" tai "Sain nimen hauskimman Kaaaa-po, Kaa-po, Kaa-po". Taisi olla miehellä hieman romanttisemmat haaveet elämästä ja omasta rauhasta kynttilän valossa. Aika nopea isäksi kasvu, ilman harkinta-aikaa.

Nyt saatamme herätä siihen, että pissainen litimärkä yövaippa mätkähtää silmäkulmaan ja lasten sängystä kuuluu ilkikurinen kujerrus. Siinäpä arkiromantiikkaa kerrakseen. Mua jaksaa silti naurattaa, sillä onhan tämä ihan kaheli perhe.