Voi tuota meidän Murua. Hän pitää niin hyvää huolta meistä. Laastaroi minimiehen sormen, pyyhkii pepun ja laittaa nukkumaan äidin kävellessä ympyrää olohuoneen matolla. Välillä pysähdyn ihan tosissani miettimään, miten olenkaan saattanut selvitä arjesta ihan yksin. Huolenpito tuntuu mukavalta. Aluksi siihen piti ihan totutella, en osanut ottaa vastaan kaikkea. Arkinen välittäminen on taivaallista. Kunpa vaan muistaisin aina antaa samalla mitalla takaisin. Ehkäpä olemmekin onnistuneet muodostamaan kokonaisuuden, jossa jokainen perheenjäsen saa mitä kaipaa. Ruokimme toinen toistemme vajavaisuuksia. Pieni mies saa paistatella kahden aikuisen huomiosta ja isin läsnäolosta. Minulla on kumppani ja murulla ikioma perhe. Onneksi olen muistanut tänään pussata ja halata noita molempia.

Osataan me muuten tapellakin. Ihan sujuvasti meni. Kiukutti niin saatanasti, että sotamme saisi kiitettävän arvosanan. Mulla oli pokassa pitelemistä, kun minimies totesi ylpeydestä tikahtuen: "No vihdoinkin minä kuulin, että J komentaa välillä äitiäkin!" Ressukka oli helpottunut, kun joku muukin sai välillä kurinpitoa.