Lähipiirini on lisääntynyt viime aikoina kiitettävästi. Tälläkin sekunnilla on eräs läheinen leikkauspöydällä sektiossa. Kai se on tämä ikä, viimeisiä vuosia viedään. Kaikki Matti-Myöhäsetkin ovat havahtuneet hommaamaan jälkikasvua ennenkuin on liian myöhäistä. Kävin tällä viikolla kylässä tuoreessa lapsiperheessä. Aikamoinen kokemus, täytyy myöntää. Ystäväni avasi oven kylpytakissaan, hiukset rasvaisina ja silmänaluset mustina. Edes pahimmassa kanuunassa hän ei ole ollut ikinä noin räjähtäneen näköinen. Haistoin asunnossa happaman maidon ja tunkkaiset kakkavaipat. Tuomiseni hän tuikkasi eteisen pöydälle ja melkein samantien sylissäni oli pienen pieni kiljuva paketti. "Sori, mut voinks mä mennä ekas suihkuun?", totesi ystäväni ja hiippaili jo kohti kylppäriä. Jäin sohvalle istumaan paketti sylissäni ja siinä me sitten ihmettelimme toisiamme. "Eti kaapeista mitä tarttette, kyllähän sä noi hommat osaat", kuului vielä oven takaa. No mikäs siinä, mutta hitostako mä tiedän miten sä haluat vauvaasi hoidettavan, tuumin mielessäni. Muistin ystäväni paasaamiset kestovaipoista, tutittomuudesta, luomu-mössöistä ynnä muusta. Telkkaria en siis uskaltanut avata, etten saisi ikuisia vihoja niskaani opetettuani vaavin pahuuden tielle. Keittiössä havaitsin rivin Nan-maitoa, kattilassa tutin ja hoitopöydällä Pamperseja. Noita neliväripainatuksin koristeltuja luksus-vaippoja, joiden maatumiseen menee vuosisatoja...Hymyilin mielessäni, lähes ilkikurisesti. Kuinka monet kerrat olinkaan syyllistynyt kaverini kettu-tyttöilyistä, kun itse olin sortunut saastuttamaan maapalloamme Piltti purkeilla ja Pamperseilla?  Aikanaan se oli ainut vaihtoehto selviytymisellemme. Olisin ollut jojon jatkeena, jos olisin joutunut pyykkäämään rättejä kaiken maidon pumppaamisen, kippojen keittelyn, allergioiden ja koliikin kestämisen lisäksi. Tämä toverini sattuu vielä kuulumaan siihen harvinaiseen lajiin tuttavapiirissäni, jolla on lapsen isä elämässä mukana. Siltikään ei ollut reppana suihkuun kerennyt.

Muistin kuinka olin eräänä iltana yrittänyt katsella BB:tä telkkarista. En kyennyt moiseen. Miksei odottavien äitien iloksi järjestettäisi äitiyden ensimetrien tosi-tv:tä? Olisi mielenkiintoista huomata, ettemme ole yksin väsymyksen ja epätoivon partaalla. Elämäni järkyttävin hetki oli se sekunti, kun tajusin olevani (yksin) täysin vastuussa vauvani elämästä ja kuolemasta. Hui helvetti! Olin siihen asti elellyt mukavaa ja huoletonta elämää. Ei ihme, että jouduin lataamoon. En pystynyt nukkumaankaan koska olin varma, että sillä sekunnilla kun nukahdan, vauvani lakkaa hengittämästä. Niinpä niin. Ylihuolehtivaiset äidit sairastuvat synnytyksen jälkeiseen masennukseen ilmeiseti suvereeneja mammoja helpommin.

No, tuikkasin tiskipöydältä tutin vaavin suuhun ja asetuimme lattialle tutkailemaan lelukaarta, josta roikkui jos jonkinmoisia himmeleitä. Aika nostalgista. Muistin hetkittäin ajat lähes viisi vuotta sitten, tuollainen systeemi meilläkin oli silloin lattialla. Hetken melkein puristi sydänalaa, mutta sitten muistin, että tämän vauvan äiti tulee kohta suihkusta ja saan ojentaa kaiken energian itseensä imuttavan paketin takaisin omalle omistajalleen. Ristiriitaisia tunteita ja miksi ne tuntuvat niin kamalan voimakkaina?