Tänään se iski. Läsähti suoraan kasvoille kuin märkä tiskirätti. Tietoisuus siitä, etten ole normaali kolkyt ja risat. Olimme pojan kanssa Ikeassa ja menimme tietenkin ruokailemaan lasten leikkipaikan lähelle. Edessäni, takanani sekä sivullani oli onnellisen ja tuikitavallisen näköisiä vanhempia lapsineen. Vieressäni istui äiti vauvan kanssa. Kesken syötön äidin puhelin soi. "Joo kulta, ihanaa rakas, juu hyväähän meille, Kaisa just syö Pilttiä...blaa blaa". Olin kuin en olisi kuullutkaan ja tuijotin eteenpäin. Edessäni mies oli kahden lapsen kanssa pelaamassa videopeliä. Hihii! Eronnut? Viikonloppu-iskä, ajattelin ja katselin kiinnostuneena heidän puuhiaan. Kuin ajatukseni lukeneena mies kaivoi kännykän taskustaan. "Joo muru, me syötiin jo, tullaan juu parin tunnin kuluttua, okei, suukko": mutisi ukko puhelimeensa. Sama peli jatkui joka helvetin suunnasta. Mä kuolen! Eikö joku voisi vuodattaa tai vaikka tapella, please. Saataisiin edes hiukkasen realismia peliin.

Lapioin pastaa kitaani nopeammin kuin ennätysten kirjassa. Äkkiä pois täältä "onnellisten" ydinperheiden idyllistä ennenkuin oksennan, takoi tajuntani. Poistuttiin liukkaasti siitä porukasta.

Okei, mä en halua beigeä sohvaa ja valkoisia seiniä. En kultaista noutajaa, rivitaloa, Volvoa ja lässyttävää aviomiestä. Mielummin värikästä ja sekasortoista elämää, joka pitää virkeänä, notkeana tai ainakin varuillaan. Koskaan ei tiedä mitä huomenna oikeasti tulee tapahtumaan, rutiinien lisäksi. Vatsahaava on toki realistinen tulevaisuus, muttei siihenkään kai nykyään enää kuole. Joten mikäs tässä on mennessä sydänkohtausta ja prince-not-so-charmingia odotellessa. Tiedän tiedän, haudassa olen ennenkuin sen Oikean värikkään taistelutoverini löydän. Mutta pidetään montussa sitten kivempaa kuin te ikinä beigeillä sohvillanne valkoisten seinien ympäröiminä ja kultaisen noutajan pissiessä sukillenne.