Pitäisi opetella tallentamaan tekstinsä paremmin. Äsken katosi kuin tuhka tuuleen monta merkintää. Sinne menivät perskeles.

Rahalla on toinenkin kääntöpuoli sanotaan. Osasyy siihen miksi väsyin muuttoa edeltävällä viikolla oli se, että murulla ja minulla on erilaiset selviytymiskeinot elämässä. Kun iskee paniikki, hätä tai muutos, minä toimin ja muru jää paikoilleen. Näin siis kävi nyt muuttokiireiden keskellä. Kävin töissä, hoidin vintiön, pakkasin laatikoita aamuyön tunteina ja toimin terapeuttina murulle. Yritin siinä sivussa olla raskaana ja kasvattaa mahassani lasta. Ymmärsin, tuin ja otin vastaan kiukut ja ärtymykset molemmilta pojilta. Koin olevani koko ajan tuntosarvet pystyssä. Olin perheen kantava voima, eteenpäin piiskaava energia. Muru käyttää tilastaan sanaa masennus. Mulle masennus on kuin kirosana. Se on kuin selittelyä sille, että antaa periksi, eikä jaksa taistella. On minullakin ollut aikoja jolloin "antaa tulla turpaan vaan joka tuutista", mutta se on mennyt ohi, eikä jää pysyväksi tavaksi toimia hädän hetkellä. Onko minulla "varaa" masentua? Olen väsynyt fyysisesti ja henkisesti vain tilanteissa, joissa siihen on ollut mahdollisuus. Olen vaaninut nurkan takana kuin haukka valmiina nappaamaan heti, kun muru on kylliksi vahva hoitamaan pienokaista. Silloin olen ottanut lukua ja "vetänyt zetaa", tietäen, että poikasesta pidetään huolta.

Miksi mua sitten ärsyttää niin tavattomasti toisen väsyminen? Minusta se on epäreilua. Onko mulla mahdollisuutta heittää hanskat tiskiin kun sattuu siltä tuntumaan? Vai toisaalta, onko tämä nyt sitä yhteiseloa, jossa mennään yhdessä toinen toistaan tukien? Kun toinen ei pysty tai jaksa niin silloin on toisen kyettävä, vaikka se hetkittäin ärsyttäisikin...