Tuumasin tuossa, ettei meille enää riitä edes kaksi lääkekaappia. Pitäisi hankkia kokonainen huone niiden säilytykseen. Minä pistelen napaani kourallisen kalsiumia ja vitamiineja päivittäin, murun napeista ei ole aina edes tarkkaa tietoa. "Meidän keittiö olisi sekakäyttäjän taivas", hymisteli murulainen kun järjestelin hyllyjä.
Koen olevani hirmuinen tyrannosaurus, jolta itseasiassa nyt näytänkin. On vain niin käsittämättömän vaikeaa jaksaa ymmärtää vieressä kun "ukko jää hankeen". Murulainen on allapäin, eikä saa itseään piristymään mistään. Mua ärsyttää. Ryhtiä pyttyyn vaan ja potku persuksille, tekisi mieleni kiljua kurkku suorana. Mäkin oon väsynyt, eikä välillä huvita, mutten vanu pitkin lattiaa. Lupaan saada järjettömän synnytyksen jälkeisen masennuksen, jolloin pyörrän kaikki puheeni masennuksen epäreiluudesta. Mutta sekin on mahdollista vain, jos ensin petaan paikkani. Jonkun on hoidettava juniori sekä vauva, jotta äiti voi rauhassa väsyä. Yritän virittää kotona keskustelua aiheesta, siinä onnistumatta. Muru ei jaksa, pysty tai osaa puhua ja riidat sekä rakentavat keskustelut remontin etenemisestä ollaan hoidettu sähköpostitse. Toisin kuin sisareni luulee. Hän mokoma väitti, että meillä huudetaan ja lapsi saa traumoja. Kyllä se varmaan saa traumoja siitä, ettei täällä huudeta. Terveellistä olisi karjahdella edes välillä. Toistaiseksi olen tyytynyt saamaan vastauksia edes sähköpostitse yön pimeinä tunteina. Nykyaikaista riitelyä tosiaan. Kerrankin istuin läppäri sylissäni sohvalla ja luin murun viereisestä huoneesta lähettämiä viestejä. Tuntui aika erikoiselta riitelyltä. Eleganttia sinänsä, eivät roisku sylki eivätkä kyyneleet.