Eilen murulainen raahasi päiväkodista kotiin voipuneen ja pökertyneen pikkupojan. Ihmettelin hetken, mitä on tapahtunut. Pieni mies notkui ovesta sisään vaisuna ja maansa myyneenä. "Ootteks te riidelleet?", tiedustelin kunnes huomasin punaisina helottavat pienet posket. Kaadoin ukkelin sohvalle ja kuumetta olikin huimat 39 astetta. Perustin sohvalle sairasvuoteen, jonne nuori mies käpertyi lepäämään lastenohjelmia katsellen. Olin juuri lukenut meningokokki bakteerin aiheuttamasta yleisinfektiosta, joten paniikki hiipi mieleeni. Eikä paracetamoliakaan löytynyt mistään! Murulainen käppäili eteiseen ja alkoi pukeutua. Hädissäni tiedustelin minne mies nyt hädän hetkellä liukenee. Taasko mä jään yksin selviytymään? "Menen hakemaan apteekista lääkettä ja haen kaupasta pojalle mehua", totesi muru ja kiskoi vetoketjuaan kiinni. Sinkkuäitinä totuin siihen, ettei kukaan ikinä auta, varsinkaan pyytämättä. Tuijotin epäuskoisena miestäni. "Siis ihan tosi, meinaatsä lähteä näin kovalla pakkasella lääkettä hakemaan?", sain soperrettua ihaillen. "No tietenkin ja tuun ihan just takaisin. Soita jos tarviitte jotain muuta", kuului rappukäytävästä. Juoksin sukkasillani perään ja suukottelin murua hissin edessä. "Kiitos kiitos, ihanaa kun sä huolehdit", kiljahdin. "Kiitos itsellesi kun saan osallistua, se on mun velvollisuus", hekotti muru hassua vaimoaan ja hissi kiidätti hänet alakertaan. Hiippailin sukillani takaisin kotiovelle ja kuulin kuinka naapurin ovi rapisi. Oli kai seurannut koko tapahtuman mielenkiinnolla ovisilmästä. Uusperheviritelmästä ja taustoistamme tietämätön sivustaseuraaja taitaa pitää meitä aika omituisena pariskuntana.