Viikkoja on taas vierähtänyt vatsaa kasvatellessa, enkä ole kyennyt istumaan koneen ääreen. Väsymys on lähes tappavaa ja hortoilen sekavana ympäri kotia. Tänäänkään en saanut edes puettua päälleni. Pikkuhäiskän puin kyllä pariinkin otteeseen. Huomenna yritän päivittää blogiani ja kertoa uusimpia kuulumisia, sillä niitähän kyllä on. Maailma ympärillä ei pysähdy, vaikka minä nyt hieman jumitankin.

Sektioaika on sovittu ja siihen on vielä muutama viikko. Heltisi helpolla, ei tarvinnut tapella aiheesta kuten viimeksi. Saapi nähdä pysyykö tyttö siihen asti mahassa. Epäilen, mutta lupasivat saksia vatsani auki jos synnytys alkaa aiemmin. Asia on vaan niin, ettei yhteen pieneen naiseen mahdu kahta ihmistä. Vauvaa ahdistaa ja niin minuakin.

Maha on kaksi kertaa suurempi kuin viimeksi, joten ihan pikkuinen OI-ihminen ei ilmeisesti liene kyseessä. Tosin isäkin on tälläkertaa suurempi, vain pari senttiä alle kaksi metriä. Mielenkiintoista nähdä minkälaista jälkeä syntyy, kun kaksi näin eri ääripään geenikasaa yhdistetään. Vatsanahka ritisee ja paukkuu juovien kaivautuessa yhä syvemmiksi ihoni rippeisiin. Ei auta voiteet eikä öljyt. Raahauduin eilen maani myyneenä sängylle kylkiasentoon (kaikki muu on mahdotonta) ja huokasin syvään. Muru kurksiti kirjansa takaa ja katsoi kysyvästi. "Mun vartaloni on lopullisesti pilattu", sain sanottua juovikkaan ja röpelöisen ruhoni seasta. Muru katsoi hitaasti muuttunutta vartaloani, silitti mahaa ja totesi: "Mutta muista, se on rakkaudella pilattu".