Jäin pohtimaan edellisillä nettisivuilla pitämäni blogin kommentointia ja "avasin silmäni" kuten eräs kirjoittaja ehdotti. Hänen näkemyksensä mukaan terveen elämä on helpompaa ja mukavampaa kuin vammaisen. Normaalina on kuulemma helpompi elää nykyisessä yhteiskunnassamme, joten eihän kukaan voi oikeasti vammaista lasta toivoa?

En tunne yhtään "normaalia" ihmistä, vaikka olisivat terveitä fyysisesti. Kaikilla on omat omituisuutensa ikään tai sukupuoleen katsomatta. Minä ihan oikeasti toivoisin saavani lisää lapsia, vammaisia tai vammattomia, ihan sama! Perinnöllinen sairaushan tämä on, joten tietäisin kyllä mihin ryhdyn. En aio osallistua yhteenkään seulontaan jos vielä joskus siunattuun tilaan itseni saisin. Sinkkuna se on hieman haastavaa....

Vietimme viime kesänä lauantai-illan eräässä lapsiperheiden suosimassa rantakohteessa, jossa grillasimme eväitä ja lapset leikkivät aikuisten rupatellessa keskenään. Sain upean tilaisuuden töllistellä "normaalien" lapsiperheiden keskusteluja ja puuhia ihan lähietäisyydeltä. Viereisessä pöydässä grillasivat isä, äiti ja neljä lasta. Kaksi lapsista olivat alle kouluikäisiä. Emännällä näkyi olevan nälkä ja hän huuteli puolisolleen: "tuo nyt jumankauta lisää sitä makkaraa, mul on kauhee nälkä!" Vartalosta päätellen makkaraa ei pistelty menemään ensimmäistä kertaa. Salaatti olisi ollut rouvan vyötärölle suositeltavampi vaihtoehto, mutta eipä sitä toisten asioihin pidä mennä puuttumaan. Kuuntelin vain vieressä hilpeänä. Tämä oli mielenkiintoisempaa kuin tosi-tv.
Oli aika kolea ilta ja meillä oli takit ja hatut ynnä muut tamineet, sillä mereltä tuuli kovaa. Naapuriperheen pienin oli pelkissä uimahousuissa ja tärisi huulet sinisinä. Reppana hakeutui grillin läheisyyteen lämmittelemään kun vanhemmat kaivoivat Valintatalon muovikassin esille. Kaljaahan sieltä löytyi, yllättäen. Molemmat ryystivät sitä ahneesti suoraan tölkin suusta ja taisi röyhtäyskin välillä päästä. Jutustelin mukamas mukavia tuttavieni kanssa, vaikka oikeasti seurasin silmä tarkkana tällaista normaalia perhettä, jossa kaikki näyttivät olevan fyysisesti terveitä. Tuoko on onnellista elämää ja virikkeellistä lapsuutta?

Isäntä haki vielä grillistä loputkin palaneet eväät, en ollut varma mitä siinä oli, sillä kaikki oli pikimustaa. Kovalla äänellä isä todisti: "tämä on kuulkaa hyvää vatsalle tämä hiili. Nyt kyllä jokaisen täytyy syödä vähän niin pysyy vatsat kunnossa". Herranjestas, ajattelin. Eikai kukaan enää 2000-luvulla usko palaneen grilliruuan, joka on erittäin vahvasti karsinogeenista, olevan hyväksi lapsille. "Isä en mä haluu, se on pahaa toi palanu makkara", yritti yksi vanhemmista lapsista sanoa. Isä oli kuitenkin jo päätöksensä tehnyt ja jokainen joutui syömään palanutta ruokaa.
Sen jälkeen puolet lapsista katosivat jonnekin leikkimään, vaikka ranta oli lähellä. Vanhemmat jatkoivat tyytyväisinä ruokailuaan, eikä heitä näyttänyt häiritsevän, että lapset lähtivät omille teilleen. Minä vilkuilin rantaa hermostuneena, sillä ei alle kouluikäisten pitäisi leikkiä veden äärellä keskenään....Jokaisessa perheessä on luonnollisesti omat kasvatusperiaatteensa.

En voinut olla ajattelematta onnellisuutta ja kuulemiani mielipiteitä vammaisuudesta. Miten se jonkun mielestä "pilaa" elämän? Tämä ilta oli erinomainen esimerkki siitä, kuinka onni ei ole riippuvainen fyysisistä ominaisuuksista. Pojallani oli kiva ilta, vaikkei voinutkaan hypellä kallioilta alas tai pelata jalkapalloa. Hän nautti meidän porukastamme, mukavasta yhdessäolosta ja askarteli kavereiden kanssa hiekasta jotakin. Kyllä onnellisuuteen vaikuttaa ympäristö enemmän kuin vamma. Siitä en pääse yli enkä ympäri, vaikka avaisin silmäni mihin suuntaan tahansa.