Voi kuinka mä odotan meidän muuttoa. Ihanaa! Vihdoinkin päästään väljemmille vesille ja saadaan tilaa ympärillemme. Vammaisuuden näkökulmasta tämän nykyisen voisi varmaan luokitella huippu-turvalliseksi. Täällä ei nimittäin voi kaatua, siihen ei ole tilaa. Jos vähänkin yrittää horjahtaa, aina ottaa joku mööpeli vastaan. Mustelmia siitä toki saa oikein urakalla.

Maanantaina meillä on aamusta fysioterapeutin kanssa treffit ja hän tulee tekemään uuteen kotiin esteettömyyskartoitusta. Kynnykset ynnä muut vaaran paikat muutetaan ja mietitään lattian pintamateriaalia. Kulunut ja liukas muovilattia ei tule kyseeseen. Olen lähes vieressä seissen todistanut kolme kertaa poikani sääriluun napsahtamista poikki kyseisellä pinnalla. Toinen tärkeä paikka on luonnollisesti wc/suihkutilat. Siellä ei ole varaa kaatuilla ja halkaista kalloaan, kuten äiti-parka on lapsena tehnyt. Ihme, että hengissä selvisin!

Murulainen joutuu suurimman remontin itse tekemään, minusta ei ole kuin työnjohtajaksi. Minimieskin odottelee jo innolla ensimmäistä ihan oikeaa lastenhuonettaan. Kun vaan saadaan herra tottumaan oman huoneen rauhaan. Täällä sardiinipurkissa asuessamme ei ole yksinäisyys päässyt vaivaamaan. Koko ajan ollaan oltu nokat vastakkain ja nukuttu varpaat suussa.