Vastaanoton jälkeen totesimme olevamme jo niin syvällä veloissa, ettei pieni ravintolassa lounastaminen tuntuisi enää missään. Mentiin italialais-amerikkalaiseen perhe-ravintolaan syömään. Vintiö viihtyi mainiosti ja lappasimme vatsat täyteen tuhtia kermaista ruokaa. Sen jälkeen tietenkin jäätelölle ja lampsimaan pitkin kesäistä Esplanadin puistoa. Tuntui kodikkaalta aurinkoinen ja vilkas kaupunki. Ihaninta oli vajota ihmismassaan ja olla vaan osa isoa kokonaisuutta.

Lauantaina on ne kihlajaiset ja mä olen jo nyt ihan uupunut. Murulle se on tietenkin tosi tärkeetä, kun tulee paljon sukulaisia ja saa olla omalla mökillään. Mä olen ihan hukassa. En tunne ihmisiä ja mua hirvittää kaikki härdelli meidän ympärillä. Pitää luonnollisesti olla kiitollinen, että joku jaksaa nähdä meidän takia niin paljon vaivaa. Mutta, tunnen olevani aivan pihalla! En osaa puhua säästä, en mielistellä hymyillen jokasuuntaan, politiikkakin on täysin hakusessa. Vannotinkin jo murua, ettei jätä mua yksin. Mistä mä voisin jutustella kenenkään kanssa? Eihän noissa tilanteissa ole soveliasta sanoa edes, mitä ihan oikeasti kuuluu. Pitäisi varmaan mennä jonnekin tapakurssille, jossa mulle opetettaisiin ympäripyöreetä jorinaa ja soveliaita käytöstapoja. Auts.