Poika on jo itsenäinen. Kunhan oppii vielä peppunsa pyyhkimään niin hän on lähes minikokoinen aikuinen, kotioloissa ainakin. Kaikkivoipa kolmevuotias, oma kullanmuruni. Itse hän kertoo olevansa kimpale kultaa, kuunnellut kaiketi liian paljon Lauri Tähkää. On muuten aika sööttiä kun vekara tanssii olohuoneen lattialla ja laulaa koko keuhkonsa voimalla "Kimpale kultaa" biisiä autuas maailmanomistaja-ilme kasvoillaan.
Toisaalta, liika itsenäisyys on pahasta tuumaa Jari Sinkkonen monissa analyyseissään. Lapsen pitää saada olla vauva tarpeeksi pitkään. Luoja tietää kuinka vauvoja tässä perheessä onkaan oltu! Pitelisin häntä yhä sylissäni, mutta viimeksi tenava töytäisi minut päättäväisesti sivuun ja tokaisi tiukasti silmiini katsoen: "äiti, minä en ole enää mikään sinun pienokainen". Käveli sitten tomerasti, reppu selässään heiluen leluvarastoonsa. Nauroin hysteerisesti koko illan kyseistä tapahtumaa, hyvä ettei lorahtanut pissa housuun. Kamala ristiriita, yritän kasvattaa reipasta ja isoa, vaikka kaipaan juuri sitä kainaloon käpertymistä ja koko yön tiukkaa puristusotetta sormesta. Vanhemmuus on luopumista, joopa-joo, mutta pitääkö sen luopumisen nyt jo alkaa. Juurihan me saatiin saumaton symbioosimme rakennettua.