Onneksi perheessämme on yksi miespuolinen ystävä, joka on jaksanut välittää meistä, vaikka elämässä on sattunut kaikenlaista. Kuunnellut vuodatustani avioeron jälkeen, rynnännyt paikalle hädän hetkellä kun neito oli TAAS jälleen pulassa ja tarjonnut muutakin henkistä tukea. Jopa kuunnellut iänikuista "läskimakkarat ahdistaa" vikinääni.
On mahtavaa katsella sivusta kuinka pikku prinssini ja tuo kova könsikäs harjoittelevat miesten juttuja keskenään. He painivat karhun ottein (molemmat erittäin tietoisina OI:sta) ja opettelevat kaikenlaisia äijyyksiä. Voin luottaa tuohon painiin, sillä tämä sama kaveri on pariin otteeseen itkenyt pikkumiehen sairaalavuoteen äärellä myötätunnosta. Joskus suljen silmäni ja olen puuttumatta heidän touhuihinsa, vaikka mieli tekisi.

Esimerkkeinä poikien harjoitukset kuinka räkäistään miehekkäästi tai keskustelua siitä, mitkä ovat likkojen juttuja. Heidän bravuurinsa on napata toinen "paskarautoihin". Paskaraudat tapahtuvat pehmeällä sohvalla niin, että toinen napataan painiotteeseen, jossa ei kykyne liikahtamaankaan. Samalla huudetaan ja kiljutaan "olet paskaraudoissa", sekä yritetään naama innosta ja hiestä punaisena kiemurrella otteesta irti. Koita siinä sitten hyssytellä: "Pojat ei saa kiroilla". Katsovat minua kuin jenginpetturia.

Sisimässäni olen kyllä ihan hengessä mukana ja tasan yhtä äijä, mutta tahtoisin olla täydellinen kasvattaja ja se ruoskii omatuntoani. "Ei saa kiroilla, ei kaivaa nenää, ei painia, ei pieraista, ei sylkeä": kaikuvat jossain järkeni sopukoissa.

Olisikohan sittenkin tärkeämpää oppia nuo taidot ja pärjätä elämässä? Suurin ja merkittävin viesti kasvattajalta on kai kuitenkin se, että lapsi oppii ymmärtämään missä paikassa minkäkinlainen käytös on soveliasta.

Ps. En suinkaan tarkoita, että piereksimällä pärjää elämässä paremmin. Ajattelen vain tuota äijien touhun tuomaa hyväksytyksi tulemisen kokemusta pienelle pojalle. Vaaleanpunaisen prinsessa-blondin kanssa tiiviisti eläessä miehen malli saattaa nimittäin jäädä hieman hakuseen...