Meillä olisi tänään ollut pitkään odotettu vapaapäivä. Olisimme nukkuneet pitkään ja nauttineet kiireettömyydestä, mutta toisin kävi. Ennen kello yhdeksää lastenpsykiatri ja psykologi saapuivat kotikäynnille. Olin onneksi saanut ilmoituksen käynnistä etukäteen, joten osasin varautua.
Unenpöpperöisinä otimme ystävällisesti vastaan ventovieraat ihmiset kotiimme ja kuuntelin kiltisti, mitä heillä oli tällä kertaa suunnitelmissa päämme menoksi. Asumismuotomme tarkastettiin, makuuhuone ja wc-tilat mukaan lukien. Eipä siinä mitään, olinhan minä siivonnut. Sitten päästiin asiaan.

Muodostimme lattialle "leikin" jonka aikana pientä miestä analysoitiin. Poika riemuitsi täysillä; aika hienoa saada kolme aikuista leikkimään intensiivisesti kanssaan heti aamutuimaan. "Onko se aina noin vilkas ja hyväntuulinen?" Vastasin kaikkeen myöntävästi. Kaikki lapseni tuntevat tietävät pojan olevan vilkas ja iloinen, jopa euforinen. Olen lukenut tutkimuksen, joka käsitteli Osteogenesis Imperfecta ihmisten psyykettä. Vesseli menee siihen muottiin kuin nakutettu. Iloinen, positiivinen, vilkas ja äärimmäisen helposti uutta oppiva. Toisaalta, olemmehan me eläneet aina tiiviisti yhdessä, enkä minkäkään mikään rauhallinen sielu ole. Ajattelin jo mielessäni minkähän diagnoosin puolelle tätöset aikovat kallistua, ADHD, vai jotain muuta?
Psykiatri pyysi Vintiöltä: "Näytäs missä sun masu on?". Poika katsoi minua kuin ajatellen: "mami, eiks tuo täti tiiä...no jos ei, niin en mä ainakaan sille opeta". Joten hän turhautui riehumaan. Tämä tulkittiin vilkkaudeksi, otaksun niin.

Olisivat kysyneet pojalta: "Missä ovat nielurisat, värekarvat, sieraimet tai skleerat?". Ne hän kyllä osaa ja siinä olisi ollut edes jotain järkeä. Kolmevuotias napero osaa ihmisen anatomiaa, sillä häntä kiinnostaa tuollaiset jutut ja tottahan minä opetan, jos pieni kysyy. Eilen poika pyysi: "Opetellaanko taas minua?" Ja jälleen tuli harjoiteltua mikä on nivel, kylkiluu ja aataminomena.
Viimeksi tavatessamme kiertävän erityislastenopettajan, hän oli leikkisästi sitä mieltä, että eskariin vaan. Ei ihme, että kaveri tylsistyy kun hän ihan oikeasti tunnistaa jo kirjaimet, laskee sujuvasti kahteenkymmeneen, luettelee osoitteemme ja koko nimemme, sekä todellakin näyttää sieraimet ja skleerat.


Lopuksi pyysin psykiatrilta, josko saisin kopiot heidän teksteistään, sillä tahdon tietää mitä tässä nyt etsitään. Se ei kuulemma onnistu. Haluavat, että varaan sitä varten vastaanottoajan ja tulen itse paikan päälle lukemaan. Kaikkihan tietävät, miten helppoa minulle on yksinhuoltajana järjestää aikaa virastossa istumiseen työn ja lapsenhoidon ohessa. Piruuttanikin varasin ajan siltä istumalta. Potilaalla, tässä tapauksessa huoltajalla, on oikeus alaikäisen huollettavansa tietoihin. Mutta se ei näköjään tarkoita sitä, että ne tiedot noin vain saisi.