Pojat nukkuvat jo, vain minä ja juoksupyörässä kipittävä hamsteri valvomme. Lattiamiehet tulevat aamulla puoli kasilta ja koko viikonlopun tyhjensimme kotia. Toivottavasti kämppä saadaan kuntoon ennen vauvaa. Viime viikot ovat menneet kauhunsekaisin tuntein, sillä vauva on päättänyt putkahtaa maailmaan ennen aikojaan. Kyljelläni maaten, olen päättänyt taistella vastaan. Minimieskin sanoi huolestuneena, ettei halua sisarensa joutuvan pitkäksi aikaa sinne pukukoppiin. Olin kertonut hänelle keskoskaapista ja sen uhasta, jos vauva nyt päättääkin ponnistaa itsensä pihalle.

Rulla Flotexia eli tulevaa turvalattiaamme:

Huomenna alkaa siis kodin pehmustaminen Flotexilla ja toivon sen olevan oiva ratkaisu tähän heikkoluisten perheeseen. Vauvankin on helpompi köllötellä lattialla kun alla on muutakin kuin kivikova kulahtanut muovimatto. Tänään raahasin pojat vielä huonekalu ostoksille. Molemmat lähtivät mielellään mukaani ja olin asiasta erittäin yllättynyt. Pesänrakennusviettini on aivan mahdoton. Ihan kuin elämä loppuisi vauvan syntymään ja nyt on pakko saada kaikki tehtyä vaikka hampaat irvessä...Meillä oli oikeastaan tosi mukavaa. Muru-polo joutui tosin kantamaan lähemmäs toistasataa kiloa puutavaraa kotiimme minun ja pikkumiehen kipittäessä edellä. Kantamaan kun ei meistä ole. No, saatiinpa uusia hyllyjä viisi ja olkkariinkin kaikenlaista. Huomenna alkaa hirvittävä poraaminen, sillä jokaikinen kaappi on pultattava kulmaraudoilla seinään, etteivät ne kaadu pikkuväen päälle. Hyllylevytkin muru uurastaa kiinni erityisen paksuilla ruuveilla, etteivät ne tipahtele heikkoluisten niskaan. Olisihan se kamalaa jos lapselta menisi henki saatuaan leluhylly yöllä päähänsä!

Taatusti turvalliset leluhyllyt paikallaan 8mm propuilla ja 6mm ruuveilla (70kg:lla kokeiltu, eikä tukiraudat vingahtaneetkaan):

Nyt on pakko mennä poikien seuraksi nukkumaan, etten ole aivan mahdottoman ratkiriemukkaalla tuulella remonttimiesten saapuessa. Mikä siinä onkaan, että väsymys saa minut aivan psycho-bitchiksi? Muru on oppinut tosi taitavaksi. En ole känkkäröinyt kotona enää pitkään aikaan (omasta mielestäni). Aina kun vaaran merkit ovat ilmassa, muru komentaa mut tunniksi päikkäreille. Joskus sekin ottaa päästä, mutta hän tekee sen niin tomerasti ja jopa pelottavasti, että olen katsonut parhaaksi hiippailla pötköttämään. Joskus on vaan ymmärrettävä luovuttaa.