Olen yhä edelleen tosi kipeä joten kävin tänään taas lääkärissä. Soitin äidilleni känkkäränkkä puhelun, kuinka kyllästynyt olen sairasteluun ja kurjaan oloon. Totesin, että murukin lähtee kohta menemään kun ei jaksa kuunnella mun kitinää ja valitusta. Äitini jopa tiedusteli hieman huvittuneena, mahtaisiko todella niin käydä. Onneksi muru kuitenkin lohdutti tekstarilla: "Älä murehdi, hoidetaan sut nyt vaan kuntoon". Kolmas viikko taju kankaalla ja tosi ikävässä taudissa käy jo mun psyyken päälle.

Pohdiskelin mielessäni, etten ole ollut näin kipeä yli neljään vuoteen. Voisiko se johtua siitä, ettei mulla ole ollut mahdollista sairastaa? Kukapa olisi pyörittänyt tätä oravanpyörää jos mä olisin jäänyt sänkyyn makaamaan? Kun lopulta saapui muru, joka otti tosissaan ohjat käsiinsä kuten perheen pää, mun on ollut ekaa kertaa mahdollista "luovuttaa". Lyödä hanskat tiskiin, mönkiä peiton alle palelemaan tietäen, ettei mun pienokaisella ole hätää. Pojat pärjäävät kyllä yhdessä.

Juu, tiedän ja huomaan, että kuume on sekoittanut pääni. Nyt syötyäni kahta antibioottia, duactia, monivitamiinia yms. kokosin itseni edes hetkeksi. Siis nostin pääni ulos peiton alta. Muru kylvetti pienen kun minä yritin pysyä hengissä sohvalla peiton kulmia pidellen. Sikamainen influenssa on vittumainen juttu.

Oltiin lopulta olkkarissa murun kanssa kahden, kunnes makkarista kuului pieni ääni. Herrasmiehenä muru meni tietenkin vahtimaan mikä meidän vesseliä nyt vaivaa, mutta tuli pian takaisin. Oli kuulemma sellaista asiaa, jonka voi kuiskata vain äidille. Nenä vuotaen ja jalat vapisten vääntäydyin makkariin kuuntelemaan nassikan huolia. Tungin pääni pikkumiehen sänkyyn ja hän otti kaulastani kiinni. Hennolla äänellä rakas poikani kuiskasi korvaani: "Kiitos äiti, että J**** on nyt isäni". Muru kuuli sen ovelle asti. Katseemme kohtasivat, eikä kummankaan silmäkulma ollut kuiva.