Ollaan saatu nukkua yömme rauhassa jo yli kuukauden ajan mutta nyt helvetti on taas irti. Yläkerrassamme asuva perhe on ollut matkoilla ja meillä on ollut rauha maassa. Lomien loputtua terroristiperhe teki meluisan kotiinpaluun ja nyt jo kihisen kiukusta. Mitä ihmettä siellä tapahtuu kun jatkuva kilinä, kolina, huuto ja mellastus kaikuu katon läpi yöt ja päivät. Ovia ja seiniä hakataan ja paiskotaan. Lämpöpatterit toimivat lasten autoratoina ja ilmeisesti soittimina. Hiljaa yläkerrassa saatetaan olla vain noin neljä tuntia aamulla kello 4-8. Ei auta valitukset, isännöitsijä eikä lastensuojelu. Olen niin uupunut tilanteeseen, että olen etsinyt alueelta vaihtoasuntoa. Ei vaan löydy, eikä tässä asunnossa voi asua kuin kuuro ihminen, kuka tahansa muu saa vatsahaavan jatkuvasta valvomisesta ja metelistä. Tässä on ilmeisesti kyseessä jonkinlainen kulttuurien välinen ero tavasta asua kerrostalossa. Meilläpäin on opetettu, ettei rapussa sovi huutaa, jotta naapurit saavat olla rauhassa ja järjestyssääntöjä uskotaan. Voihan se tietenkin olla, ettei vierasta kieltä puhuva ihminen ymmärrä rapun seinällä olevaa suomeksi printattua sääntötaulua. Onhan tekstikin niin pientä fonttia, ettei sitä välttämättä huomaa lukea kesken rappukäytävässä juoksemisen ja sylkemisen. Seiniäkin voi mennessään potkia, käyhän rapussamme siivooja kerran kuussa. Kyllä on mukavaa tämä urbaani elämä. Muuttaisin pois tästä kamalasta talosta silmänräpäyksessä jos vaihtoehtoja olisi tarjolla. Lottokuponkia vaan äkkiä ärrälle jos vaikka tuuri kävisi. Toisaalta vuodet ovat jo opettaneet, etteivät tasan käy onnen lahjat. Pitäisi vaan tyytyä kohtaloonsa ja olla onnellinen, että on edes asunto. Soturiluonteellani on ikävä tapa reagoida stressiin valmistautumalla taisteluun, joten kunhan maanantai taas koittaa, olen jälleen nyrkki pöydässä kiinteistöyhtiön toimistolla. Taistelen oikeudestani uneen ja kotirauhaan!