Ihmeellinen tunne tuo viheliäinen vauvakuume. Tunne sumentaa järjen aaltoina, kuten hiki vaihdevuosina. Yhtäkkiä huomaan jokaisen vauvan ympäristössäni, havaitsen kauppakeskuksen vilinässä kaikki suuret vatsat ja nopeasti teen arvion raskausviikoista. Hikoan kuin huora kirkossa. Järki koittaa tyrmätä tunteen ja pitämällä itseni kiireisenä, en ehdi pysähtyä ajattelelemaan tunteita. Eipä siinä mitään, tehdään tikusta asiaa ja kiidetään kaupungilla "asioilla" koko päivä pojan kanssa. Hyvä toimintasuunnitelmani kariutui pian, kun havaitsin istuvani kirjastossa lukien vauva-lehden vuosikertaa kuin raamattua. Poika syventyi Pupen seikkailuihin, saimme molemmat ikätasoistamme kirjallisuutta. Tosin vauva-lehti on suunnattu minua kymmenen vuotta nuoremmille naisille, muttei blondilta voi kovin sivistävää lukemista edellyttääkään.
 Tunnen kuinka biologisen kelloni viimeiset värisevät sekunnit tuhoutuvat yksi toisensa jälkeen neljänkympin rajapyykin lähestyessä uhkaavasti. Vuoden vaihtuminen ei enää merkitse hillittömiä bileitä ja riekkumista aamuun asti kaupungilla. Jokainen uusi vuosi on vain askel lähemmäksi yksinäistä vanhuutta ilman lapsikatraan viikottaisia visiittejä. Viime vuodenvaihteeena poltimme parvekkeella pari tähtisadetikkua ja käperryin vintiön viereen nukkumaan kello 19.30. Enää maksimissaan kaksi vuotta niin ei ota nuori mies enää vanhaa äitiään kainaloon yöksi. Nämä päivät ja viikot ovat siis elämäni rakkaimmat. Eletään sen mukaan, jokaista hetkeä vaalien kuin viimeistä.