Jouluaatto meni siis nukkuessa. Puhelin oli äänettömällä ja vetelin hirsiä peiton alle tiiviisti käpertyneenä. Molemmat pojat olivat omilla teillään. Välttelin koko joulun teemaa, etten saisi stressiä siitäkin kaiken tämän muun lisäksi. Nukuin aaton ja jaksoin seurustella perheeni miesten kanssa pari tuntia illalla. Aamulla heräsin syömään ja painelin takaisin pehkuihin. Joulupäivänä kello 13 ihme oli tapahtunut. Nousin ylös ilman, että kukaan herätti. Käppäilin olkkariin, jossa pojat puuhastelivat ja olin pirteä. Jopa ääneni oli muuttunut! Lepo. Parasta huumetta ikinä! Kunnon sikeät luomu-unet. Aah, sitä nautintoa.

Järjestelin tavaroita eilen taas koko päivän. Ärsyttää kun mistään ei löydä mitään ja kaikki on sekaista! Astianpesukonetta ei ole, keittiö odottaa remonttiaan ja koti näyttää työmaalta. Kaiken lisäksi ripustelen pyykkejä, tiskaan kippoja ja tyhjennän pottia. Kuudelta seisoin keittiössä valmistamassa "iltapalaa" pojalle. Nakkelin eväitä kertakäyttökippoihin ja murisin mielessäni. Muru hiippaili lähelle ja kiukkuni oli ilmeisesti käsin kosketeltavissa. "Kun sä olet tehnyt ton valmiiksi, sä lähdet sänkyyn siitä", totesi hän tomerana. En inahtanutkaan, vaan kipitin kuuliaisena lepäämään. Uni ei tullut, mutta uppouduin kirjaani tunniksi. Jälleen, ta-daa! Lempeä äiti oli palannut.

Tämä maha on jo niin valtava, ettei mikään asento tunnu mukavalta. Yöllä heräilen tunnin välein kääntyilemään ja vessaan. Jalkoja särkee ja väsyttää pätkityt unet. Hyvää harjoitusta OI-vauvan hoitoon, yritän ajatella. Ei se paljon lohduta kun kuitenkin on noustava aamulla puoli kuusi ja jaksettava töissä olla sosiaalinen.

Taidan olla aika masokisti, koska kuitenkin nautin elämästäni. Helppoa ja yksinkertaista tämä ei ole. Jatkuvasti olen tukkanuottasilla ympäristöni kanssa. Tuittupää tai Tintta-Liisa. Taidan olla molempia. Psykiatrian näkökulmasta voisin tehdä itsestäni vaikka kymmenen diagnoosia, mutta jos tilanteet menevät ohi levon, kiukun, raivon ynnä muiden luonnollisten tunteiden kautta, niin se ei voi olla kovin vaarallista. Hormonit ilmeisesti kärjistävät nyt tilannetta. Taikka sitten olen vain hankala luonne, kuten mummoni tapasi jankuttaa koko lapsuuteni. Voi olla, että hän oli oikeassa.