Pyöriskelen masokismin kourissa ja luen kahta kirjaa yhtäaikaa. Toinen niistä on Pirre Saarion "Haikara lentää ohi". Toinen taas on odottajan päiväkirja, jossa pähkäillään äidiksi tulemisen omituisuuksia. Tuossa kirjassa jossa haikara lentää ohi, silmiini takertui lause: "Lapsettomuus on vammaisuuteen verrattavissa oleva asia. Kukaan ei halua uskoa sen sattuvan itselle tai läheiselle ihmiselle."

Okei, tuumasin. Mä olen siis tuplasti epäonnistunut yksilö? Vammainen sekä lapseton. Muistan yhä, kuinka lystikäs lääkärimme tutki ultraäänellä munasarjojani ja tuumasi, ettei hän kyllä usko, että minä voisin koskaan luomusti lisääntyä. Ylistys lääketieteelle! Sen avulla saadaan luita vahvistettua ja ovulaatio aikaiseksi. Kuinkahan minunkin reppanan olisi käynyt jos olisin sattunut syntymään Afrikan perukoille tuppukylään, jossa ainoa asiantuntija on poppamies? Olisin osa luonnollista karsintaa, eikä minua jäisi muistelemaan edes jälkeläiset. Olisin vain pieni tyyppi, joka mureni pölynä ilmaan, PUF!