Minimies oli kipeenä reilu viikko sitten ja oleskelimme muutaman päivän kotona pyjamissamme. En hennonut viedä häntä pihalle ollenkaan, sillä ulkona oli kova pakkanen ja öisin kuume hipoi 39 astetta lääkityksestä huolimatta. Oli virkistävää olla ihan nokatusten monta päivää, ilman sen kummempia virikkeitä. Välillä tuntui kuin tutustuisin lapseni sielunelämään uudestaan. Hän yllätti minut päivittäin jutuillaan ja pohdinnoillaan elämästä. Vintiö kertoi tarinoita tulevasta työstään ja vaimostaan. Hän on lähietäisyydeltä seurannut raskauden turvottamaa olemustani, eikä usko, että äiti tulisi vielä joskus näyttämään samalta kuin ennen. "Minä voin sitten viedä lapset päiväkotiin kun minun vaimoni on pulskana", ipana tokaisi arkea kuvaillessaan.

Askartelimme paljon ja kaivoin sormiväritkin esille. Sormiväreillä maalatessa minulle valkeni, miksi olin piilottanut ne kaapin perimmäiseen nurkkaan. Ihan järjetön sotkuhan siitä tuli! Taideteokset olivat hienoja, mutta väri tarttui sukkien kautta lattiaan ja lakanoihin. Lopulta jouduin pesemään lastenhuoneen lisäksi koko kylpyhuoneenkin kun siellä oli pesty värillisiä tassuja. Konttasin vielä lastenhuoneen lattialla ja pesin viimeisiä roiskeita kun vintiö tuli viereeni viihdytysjoukoiksi. Sanoin, ettei tämän nyt ihan näin pitänyt mennä ja aloin tietenkin valittaa sotkusta. "Mutta äiti, sehän on minun tapani kehittyä!", hän lohdutti.

Askartelimme myös valokuvakehykset vanhoista pääsiäismunista tulleista yllätyksistä: